maanantai 17. syyskuuta 2012

the lamest of the lame



Garbage - Queer

Mulla oli tänää taas hirveet pääkipuset nii purin vähän tunteita kirjottamalla. Nauttikaa. Tai älkää. Tehkää mitä haluutte.
___________________________________________________________________________

"Ihmisillä on nykyään hankaluuksia sanoo sitä mitä ne ajattelee."

"Ai täh?"

"Sanoin että ihmiset ei enää nykyään jotenkin vaan kykene sanomaan sitä mitä ne ajattelee. Tai tuntee. Tai ihan vaan sitä mitä niillä on mielessä."

Sofia katsoi minua kuin olisin sylkäissyt suustani suhteellisen sulavasti muotoillun verbaalioksennuksen sijaan kuolleen hauen. Hän otti siemauksen kivennäisvesipullostaan ja käänsi katseensa takaisin järvelle. Satamassa tuuli niin, että hänen pitkät hiuksensa peittivät minulta suoran näkymän hänen kasvoillensa.

"Aha", hän sanoi ja antoi sormiensa jatkaa aivotonta työtään kivennäisvesipullon etiketin tuhoamisessa. En rikkonut katsekontaktia Sofiaan, vaikka en nähnytkään hänen kasvojaan ja siten hänen ilmettään.

"Eiks sulla ny oo mitään muuta tarjottavaa tähän", viitoin käsilläni tarkoittaen keskustelunkaltaista olotilaamme: "juttuun."

"No mä olin täs just miettimässä et se kebab jonka mä söin koittaa tulla ylös, ja olin sanomassa sitä ennen ku sä pilasit mun tunnelmat tolla sun överiherkällä sössötykselläs. Et joo ei, ei mul oo tähän saumaan mitää parempaa tarjottavaa", Sofia kääntyi katsomaan minua silmillään, jotka olivat kuin paskainen laguuni. Hyvin erikoista vihertävänruskeaa sävyä, ja ne olivat täydellisessä ristiriidassa hänen kuvottavaan takkiinsa, joka olisi kelvannut kenelle tahansa viinamäen miehelle.

"Että ehkä ihmiset yrittää sanoa et mitä ne ajattelee tai tuntee, esim. ruokatorvessaan, mut sit jotkut dillet ei vaan anna niitten tehä sitä."

Saatoin näyttää kyrpiintyneeltä kun katsoin järveä, jossa lillui niljaisen näköisiä, puista pudonneita lehtiä. Helvetti että mä vihasin syksyä.

"Sä missaat ihan totaalisesti mun pointin", sanoin näprätessäni hupparini hihansuuta.

"Eiku oikeesti ei olla enää ikinä menossa tohon kebabmestaan."

"Ku aina ku olis jotain oikeesti tärkeetä nii sit vedetään vaa joku... sitaatti internetistä. Tai laitetaan linkki johonki muikeen muijan letkeeseen biisiin ja sanotaan et 'hani tää muistuttaa mua susta'. Onks se sit niiku kommunikaation rappiota vai..." lopetin latteasti kun ajatukseni katkesi yhtä hilpeästi kuin osteoporoosisen pappani pohjeluu oli katkennut viime viikolla. Kuulin samanmoisen raksahduksenkin siitä. Tosi kiva.

Sofia hymähti sellaisella äänellä jolla ihminen hymähtää, kun haluaisi olla huvittunut jostain aiheesta, jottei se tuntuisi niin surulliselta.

"Tai ehkä se on vaan sitä mihin kommunikaatio on menossa. Ehkä jonkun mielestä joku 10 000 vuotta sitten oli ihan totaalista degeneraatiota se, että mentiin sellasesta murahtelusta johonki vitun sanoihin tai jotain. Ehkä se ei oo paha juttu, että me puhutaan joka toinen sana kirosanoja, tai että me ei enää osata ilmasta tunteita tai ajatuksia verbaalisesti", hän piti tämän jälkeen lyhyen tauon, ennen kun jatkoi: "Mut hei mietis tätä", Sofia hyppäsi seisomaan tolpalle, johon oli aikaisemmin nojannut. "Anna ku mä maalaan sulle tulevaisuudennäkymän. Me ei enää kommunikoida sanoin!"

"No eipä tietenkään."

"Hys. Koska kaikki mitä me nyt tiedetään on instagram-bloggaaminen päivästä sen sijaan, et me kerrottais mitä oikeesti tapahtu, ja se, et me annetaan rakkaalle kuvakortti jouluna sen sijaan et me rehellisesti sanottais hyvää joulua kyrpänaama, niin me ei enää tarvita sanoja! Me tullaan pälättämään kyllä ihan hulluna, mut tyyliin öö- auta mua."

"Ainakin se tulee tapahtumaan jotenkin muuten kun tolpalla tasajalkaa hyppien. Tuu alas Sofi."

Hänen naurunsa helähti sataman kälyisen akustiikan myötä ja kökkölaguunit heräsivät eloon sen säestyksellä. Sofia hypähti alas tolpalta mukulakivetykselle, mutta hänen innostuksensa pysyi kuitenkin korkealla.

"Anna mun kuitenkin jatkaa, mulla on draivi päällä. Me tullaan kommunikoimaan keskenämme suoraan aivoista aivoihin, sanoja ei enää tarvita. Kuvia, mielikuvia, muistoja, hajuja, tunteita! Mut mietipä mihin se johtaa. Pystyykö sitä hallitsemaan?"

"Ei toi ees toimis."

"Mä haistan totaalitylsimyksen. Ja niin haistais tulevaisuudessa kaikki muutkin, joille mä ajatusten välityksellä kertoisin sen. Se olis tyyliin vaa seuraava askel internetistä. Joku google aivoissa. Mieti kuinka kätevää", Sofia lopetti heiluttaen kivennäisvesipulloaan miettivän näköisenä.

"Mitä sä nyt mietit."

"Sitä että nyt mä kerroin kaiken mitä mulla oli mun mielessä, ootsä nyt tyytyväinen?"

Katsoin Sofiaa ja tajusin, mikseivät ihmiset enää puhu tunteistaan, ajatuksistaan, mieliteoistaan tai vastaavistaan kasvotusten. Koska ketään ei kiinnosta.

2 kommenttia: