___________________________________________________________________________________
Kolmas juhlapyhä peräkkäin yksin, jos tämä olisi ristinollaa niin olisin voittaja.
Mutta tämä on elämä ja se pitää minua yhtä paljon häviäjänä kuin minä itse.
Enkä tarkoita nyt sellaista "yksin" mistä teinit puhuvat kun he ovat eri huoneessa kuin vanhempansa, heidän kaverinsa ovat kahden kilometrin säteellä ja samassa chätissä heidän kanssaan. Vaan ihan oikeasti, konkreettisesti niin yksin, että pystyin melkein kuulemaan hiilidioksidihiukkaset hengityksestäni ja nimeämään niistä itselleni uusia tuttavuuksia.
Sekin olisi kelvannut. Mikä tahansa alkuräjähdyksestä tähän maailmaan putkahtanut tai alkunsa saanut eliö, olio tai alkeishiukkanen olisi ollut parempaa seuraa kun vain minä itse ja omat ajatukseni.
Kävelin ikkunan luo, nostin sälekaihdinta ja katselin vastakkaisen kerrostalon ikkunoissa kyhnöttäviä joulukynttelikköjä. Varjoja, jotka piirtyivät sälekaihtimiin, teeveistä muodostuvia värien ja valöörien leikkejä, jotka olivat potenssiin kuusitoista eloisampia kuin minä. Ajattelin ihmisiä. Ajattelin pariskuntia. Ajattelin perheitä. Ajattelin kaikkea sitä eloa ja huolta ja huolenpitoa mikä noiden ikkunoiden takana oli elävöittämässä samankaltaisia asuinneliöitä kuin omaani. Sitten ajattelin, että mikä teki minusta vähäosaisemmin siltä saralta siten, että olin päätynyt yksin.
Äiti sanoi aina lastenhoitajalle, että minua ei saisi jättää yksin ajatusteni kanssa. Kuinka oikeassa äiti olikaan ollut. Miksi hän sitten teki niin vuosien jälkeen, jätti minut ajatusten ahkioon keskelle aatteettomien ihmisten lumipyryä? Taivas sen kenties tietää, motiivit tai niiden puutteet eivät minun tilannettani muuttaneet pätkän vertaa. Eivät edelliselläkään kerralla, kun olin niitä tivannut.
Muistan, kun opo ehdotti lukiota yhdeksännellä luokalla ollessani, vaikka tulevaisuus ei ollut minulle yhtä suurta kysymysmerkkiä. Tulevaisuus ei ollut minulle yksinkertaisesti mitään. Menin kyllä lopulta lukioon, varsinaisesti välittämättä päätöksistä jotka tehtiin puolestani. En ollut syrjäytymisvaarassa, minulla oli kavereita ja hyvänpäiväntuttuja ja äiti ja serkku joka asui samassa kaupungissa ja... Tukiverkostoksi sitä sanoivat. Mutta mitä tehdä kun tukiverkostoilla on omat tukiverkostot, jotka ovat paljon minua mielenkiintoisempia?
En ollut erityisen vastenmielinen. En ollut myöskään erityisen lahjakas missään, en edes lahjattomuudessa sen vertaa, että olisin saanut itseeni langenneen huomion myötä rahkeita itseriittoisuuteen tai yritteliäisyyteen. En ollut edes mitenkään erityisen tavanomainen, ja se minusta vasta tavanomaisen tekikin. Osasin kävellä käsilläni muutaman askeleen ja virkata silmät sidottuina hieman epätasaista neuletta. En pitänyt satiristeista mutta sitäkin enemmän realisteista kaikilla taiteenaloilla.
Ulkoisen maailmani puuttuessa minulla oli tarkasti määrittelemäni sisäinen maailma. Maailma, jossa kaikki minua olevat ja minusta olevat asiat olivat itsestäänselvyyksiä. Oli itsenstäänselvyys, että Dostojevski kertoi asiat oikealla tavalla, ja se miellytti minua. Sekin oli itsestäänselvyys, että tukin joskus teipillä ovisilmän, koska en halua maailman näkevän minua tämänhetkisessä ahdingossani. Vaikka eihän ovisilmä niin toimi. Itsestäänselvyyksistä selkeimmin minulle hahmottuu tämän huoneen ikkuna, josta näen jokaisen aamun nousevan ja laskevan ilman, että minä ehdin mukaan.
Yritän kyllä. Aina poistuessani asunnostani toivoin sydämeni ja vatsani ja sieluni pohjasta, että tapaisin elokuvakohtauksenomaisesti jonkun, joka haluaisi jakaa sisäisen maailmani ja sulauttaa sen omaan sisäiseen maailmaansa. Kahdesta selkeästä kokonaisuudesta tulisi kuin keskenään sekoittuneet muovailuvahat. Näin ei ollut kuitenkaan käynyt tähän päivään saakka.
Elin kuitenkin toivossa. Toivo oli se, joka sai hiukkaset kulkemaan keuhkoistani sisään ja ulos. Toivo piti minut elossa vielä tästäkin iltahämärästä aamunkoittoon.
Ehkä en enää joskus ole yksin.
♥
VastaaPoista