there can be not one sensation

Oon ollu nyt kolme kuukautta aikalailla yhtä menoo sairaaloissa. Lomia siellä täällä. Nyt näyttäis siltä, että pääsin liristä ja oon vapaa mies!! Nainen!! Koira!!

Sillon ku oon ollu vapaa oon tehny kaikkea vänkeetä. Hakenu yliopistoihin. Filosofiaa. Tietojenkäsittelytiedettä. Se oli katkeraa, koska jäin pisteen päähän Helsingin yliopistosta ja olisin päässy kaikkiin muihin yliopistoihin. Sellasta sattuu.

Tällä viikolla on vielä Lahe Kansanopiston teatterilinjan haku. Vois helpottaa jos olis näytelly tän vuoden puolella? En kyl usko. 

Kaikkein upeinta täs kaikessa on kuitenki se, että oon viimeinki pääsemässä eroon mun uhrikompleksista ja alkanu elää niinku voittaja. 

_{//teen tän kahessa erässä koska mulla on oikeus!}

 Valmistuin! En ihmisenä todellakaan, enkä tunne olevani vielä mitään tai missään suhteessa valmis, oppinut tai kykenevä mihinkään, mutta oletan, että sellasista se tulee aina olemaan. Mulla on kuitenkin joskus ihan hyvä olla. Tässäkin taisi olla. Tukka ainakin on hyvin.

 Kävin Saltzulla leikkimässä haamua. Haamuus on ihan ok. Mulla on ollut tosi vähän kontakteja minnekään tai mihinkään (enimmäkseen koiriin ja niitten omistajiin) viimeaikoina, ja tältä se ehkä näyttää. Se tuntuu haaleelta vedeltä.

Kuulemma positiivisin asia mun hoidossa on ollu se, että oon taas ruvennu maalaamaan - siis oon joku Vincent Van Gogh vissii. Tää on mun öljyillä tehty passio, joka kuivuu tääl epätoivosesti remontin keskellä. Se on sen henk. koht kärsimys. 

Suomalainen sairaalamuoti, mallina meitzi. Ei oikeesti en tiiä mitää kauniimpaa.

Ihan tosi noi on 10+ mukavia ja kotosia.

Jos ihmettelette huoneen siisteyttä nii toi ei oo mun puoli huoneesta. Ei ollu kämppistä toho aikaa nii kävin sen puolella ottamassa kuvan oon siis feikki.